Otsikko kertoo aika vahvasti sitä ajatusta, mitä mun mielessä suhteellisen vahvasti on tässä viimehetkinä pyörinyt. Mitä jos mä oonkin aina yksin. Tää tuntuu jototenkin hirveen henkilökohtaiselta aiheelta, ja vaikka henkilökohtaisia juttuja oonkin täällä blogissa pyöritellyt, niin tää on varmaan sellainen, mikä on yksi henkilökohtaisimmista.
Mä oon aika paljon käsitellyt tätä aihetta, käännellyt ja väännellyt, itkenyt ja nauranut, ollut tyytyväinen ja sit niin onneton. Oon käsitellyt tätä yksin, yhdessä terapeuttini kanssa, yhdessä parhaan ystäväni kanssa. Manannut monet kaksilahkeiset maanrakoon, sitten taas vuorostani hehkuttanut sitä, kuinka hyvältä ja oikealta musta oikeesti tuntuu. Mutta joka kerta, mä saan vaan pettyä.
Joskus mä mietin vahvasti sitä, että lukeeko mun otsassa joku "pelinappula" tai "tätä on helppo vedättää" tai muuta vastaavaa, ja siks mun kohdalle on osunut vaan sellaisia, jotka yhtäkkiä vaan hiljenee, tai paljastuu että ne onkin yhtäkkiä parisuhteessa, tai muuttuu ihan päinvastaisiksi, mitä ne on ollut aiemmin.
No toki sitä sitten tuntuu että tämä tällanen ajattelutapa "kaikki ovat sellaisia", alkaa pinttymään ja juurtumaan muhun. Saanut niin paljon lokaa niskaan ja pettymyksiä pettymysten perään, että ei vaan yksinkertaisesti jaksa uskoa siihen, mitä joskus oikeesti voisi olla.
Oltiin viime viikonloppuna siellä aiemminkin mainitulla laivareissulla erää ihanan ystäväni kanssa. Ja silloin sain hänellekkin jonkinmoisessa laskuhumalassa itkettyä ja vuodatettua sitä oloa, sanoilla, joilla en oo vielä uskaltanut tätä tilannetta ja asiaa kuvailla. Mulla on aivan hemmetin hyvä luonne, mutta selkeesti tähän maailmaan mahtuu liian vähän sellaisia ihmisiä, jotka arvostaisivat sitä luonntta edes asteen verran enemmän, kuin sitä pintaa.
Kyllähän mä sen tiedän ja tiedostan, että tässä elämässä ei mitään pidä tai tarvitse etsimällä etsiä, vaan useimmiten ne parhaimmat asiat elämässä vaan osuu kohdalle, tavalla tai toisella.
Oltiin viime viikonloppuna siellä aiemminkin mainitulla laivareissulla erää ihanan ystäväni kanssa. Ja silloin sain hänellekkin jonkinmoisessa laskuhumalassa itkettyä ja vuodatettua sitä oloa, sanoilla, joilla en oo vielä uskaltanut tätä tilannetta ja asiaa kuvailla. Mulla on aivan hemmetin hyvä luonne, mutta selkeesti tähän maailmaan mahtuu liian vähän sellaisia ihmisiä, jotka arvostaisivat sitä luonntta edes asteen verran enemmän, kuin sitä pintaa.
Kyllähän mä sen tiedän ja tiedostan, että tässä elämässä ei mitään pidä tai tarvitse etsimällä etsiä, vaan useimmiten ne parhaimmat asiat elämässä vaan osuu kohdalle, tavalla tai toisella.
Tosi ihanasti kirjoitettu näinkin henkilökohtaisesta aiheesta ♥︎. Olet nuori ja upea ihminen, ja aivan kuten varmasti monet ovat sinulle jo aiemmin sanoneet, kyllä sieltä jokin sun arvoinen tyyppi viimeinkin jokin päivä löytyy! Nyt vaan tsemppiä ja positiivisia tuulia tähän hetkeen :)
VastaaPoistaKiitos suuresti tästä kommentista Jessyina :) <3
PoistaVoi että <3 <3 Nyt on pakko kommentoida lisää kun kerran alotin.. Niin henkilökohtanen aihe, mutta et oo yksin tuon ajatuksen kanssa. Täällä nimittäin toinen, jolla on aivan samoja mietteitä. Muista että oot aivan huippumahtava ja ihana ja superkaunis nainen! Maltat vaan oottaa että joku joka on sun arvonen sattuu kohalle. <3
VastaaPoistaOon monesti just kuullut, että en oo todellakaan ainoa, kuka tällaisia ajattelee ja kokee. Mut jotenkin tuollaisen ison ajatuksen kanssa sitä vain on todella todella yksin.
PoistaNiimpä, ja koska tää on niin henkilökohtanen aihe, niin ei siitä paljoo puhuta.. Ja kun sinkkuudesta on tehty semmonen trendi. Että oon varmaan vähän säälittävä ku toivon löytäväni jonkun.. Ihana ku uskallat puhua tästä <3
PoistaJoo, on huomannut vähän samaa, että sinkkuus on _aina_ villiä, vapaata, ihanaa ja upeaa, mutta sitä se ei kyllä loppupelistä kovinkaan usein ole. Mutta muista Soila että sä olet aivan ihana ja upea nuori nainen, eikä siinä oo mitään säälittävää että toivoo löytävänsä sen jonkun :) <3
Poista