Kaikilla meistä on varmasti niitä hyviä ja huonoja päiviä. Hyvinä päivinä suurin osa asioista luistaa kuin rasvattu, asioiden tekeminen on luontevaa, hymyilyttää. Huonot päivät ovat sitten taas päinvastaisia. Ärsyttää, ahdistaa, asioiden tekeminen ei meinaa onnistua tai se on hankalaa. Jokaisella omalla tavallaan nämä molemmat olotilat. Mutta mitä jos kumpikaan noista oloista ei vaan riitä? Sulla on aina joko ylihyvä päivä, jolloin on yli-itsevarma, yli-onnellinen, ylikierrokset vaan pörrää ja yli- kaikkea muuta positiivista. Tai sitten vastakohdat, itseinho, ahdistus ja pohjalla olon tunne sekä ainoa asia, mitä voitkaan ajatella on maata vaan sängyssä ja itkeä. Näinpä, ei kiva, kumpikaan noista "ylimenevistä" tuntemuksista.
Mä halusin kertoo teille tällaisen storytime tyyppisen jutun minusta ja mun sairaudesta, jonka kanssa pikkuhiljaa alkaa olemaan sinut ja ymmärtämään sen oikkuja. Mä en jotenkin halua tai osaa käyttää sairauden varsinaista nimeä, koska sana "häiriö" saa mun oloni hirveän vääräksi ja vialliseksi, jotenkin häiriintyneeksi, joten kutsunkin tätä sairautta siitä puhuttaessa tilanteesta vähän riippuen joko kakssuuntaseks tai vaihteluiksi. Nyt teidänkin on varmaan helpompi veikata mistä sairaudesta mä teille tässä yritän jutustella?
Viime talvi ja kevät oli mulle tosi rankka aika, sain tän diagnoosin, ja se oli omalla tavallaan helpotus. Mä sain tiedon, että näille rajuille vaihteluille oli joku ihan "fiksu" syy, eikä vaan sellainen epäily tai oletus jostain mikä ei todellakaan vastannut todellisuutta. Toisaalta se oli suuri shokki, tunsin olevani jotenkin todella viallinen ja epäonnistunut, mun ajatuksia valtasi tosi paljon aiheet siitä, että "miten helvetissä mä pystyn enää elämään normaalia elämää, miten muut ihmiset ottaa tän mun sairauden, pitääks ne mua ihan hulluna?"
Kun mulla aloitettiin eka lääkekokeilu joka osottautui epäonnistuneeksi, niin mun olo huononi ihan totaalisesti. Kaikki ilon tunteet jäi pois, jopa ne ylimenevät. Kaikki tuntu todella raskaalta, koulu, harrastukset ja etenkin ihmissuhteet. Tunsin olevani todella surkea ystävä, kaveri, sisko, tytär ja ihminen ylipäätään. Mutta hetkessä saatoin olla ihan maailman ihanin ja paras ihminen, haalin itelleni töitä ja hommia ihan liikaa, ostelin paljon uusia juttuja ja unet, ne jäivät muutamaan tuntiin yössä. Kunnes taas pienen ajan päästä oltiin taas pohjalla ja kierre jatkuu uudelleen.
Toinen, ja tämän hetkinen lääkityshomma oli kuitenkin onnistunut. Pikkuhiljaa ylimenevät mania-osuudet alkoivat jäämään pois, ja vihdoin loppukesän ja nykyisen alkusyksyn aikoihin myös suuret ahdistukset. Kuitenkin aina silloin tällöin iskee vahva ahdistuskohtaus, eikä ole toivokaan mistään positiivisesta, mutta kuitenkin se pieni positiivinen ajatus siitä paremmasta hetkestä ja siitä, että tämä olo ei ole ikuinen.
No, mun aiemmin mainitut ajatukset normaalista elämästä, muiden ihmisten reaktioista, tulevaisuudesta ja sen rakentamisesta jonkun kanssa on kuitenkin, ainakin tällähetkellä osoittautuneet turhiksi. Vaikka välillä kaikki onkin ihan kuraa, enkä suoriudu asioista ihan kunnolla, niin arjen askareissa kuin ihmisten kanssa, niin on mun elämä silti aika jees. Tulevaisuus rullaa pikkuhiljaa omalla painollaan eteenpäin, he, jotka tietävät tästä sairaudesta, eivät pidä mua hulluna ja mikä tärkein, mun ympärillä on ihan älyttömän upeita ihmisiä, joista saan olla todella kiitollinen. Ilman heitä olisi todella vaikea jaksaa niinä huonoina hetkinä eteenpäin <3
