Kun se raja tulee vastaan

Olen mielessäni kypsytellyt tätä postausta pitkään, ja nyt löysin jostain sen rohkeuden puhua tästä aiheesta kuin mieli, ja sen myllerrys sekä stressi. Käytän postauksessa jonkin verran omakohtaisia kokemuksia ja tuntemuksia, sillä sitä kautta mun on helpompi selittää teille tätä aihetta ja teemaa. 

"Mä en vaan saa henkeä. Mua ahdistaa aivan kamalasti. Mä en edes löydä sanoja tälle tunteelle, puristaa aivan liikaa. Mulla on ihan hirveesti kaikkea, mut en vaan jaksa. Tunnen mun olon vaan niin turhaksi ja heikoksi. En vaan löydä sanoja tälle. Tuntuu vaan niin pahalta. Kämppä räjähtää, en jaksa. Koulutehtäviä ois ihan älytön nippu. En van älyy miten niistä selviän. Tuntuu, että kuormitan ihmisiä kaikella tällä pas**lla.. Tuntuu että vaaditaan liikaa. Mä haluan olla hyvä. Haluan tehä pyydetyt asiat, jotta olisin hyvä. Tuntuu että petän ihmiset, jos en tee jotain. Tiedän ettei mun tarvii miellyttää ketään, mutta se on vaan niin paljon helpompi kuin kieltäytyä."

Yläpuolella oleva teksti on mun päiväkirjasta 19.2.2017, eli tämän vuoden alkupuolella kirjattu. Siitä eteenpäin tuntuu, että mikään ei ole muuttunut. Välillä tulee tollaisia hetkiä, kun tuntuu että on aivan loppu, mutta silti vaan tekee ja tekee, kunnes iskee fyysisyys; itku, puristus ja hapettomuus. Olen aiemminkin blogi puolella maininnut jotain luonteestani, ja siitä, kuinka vaikea mun on joskus elää sen kanssa. Niin typerältä kuin se kuulostaakin. Joskus vaan tuo täydellisyyden tavoittelu, miellyttäminen ja minä on niin surkea combo, että ei mitään rajaa. Joskus se raja vaan tulee vastaan, eikä sille voi enää yksi kertaisesti mitään, ja nyt se raja on tullut mulla vastaan.

Tämä alkanut vuosi on ollut mulla todellista äärirajoilla puskemista ja puristamista, ja se on oikestaan heijastunut vähän kaikkeen; mun sosiaalisiin suhteisiin, perhesuhteisiin, bloggailuun ja muihin harrastuksiin sekä eniten yleiseen mielen hyvivointiin.

Hirveän monen on vaikea uskoa sitä, kuinka rankkaa tässä on ollut ja kokenut, paitsi niiden harvojen, jotka ovat nähneet sen totaalisen romahtamisen. Inhottavin romahdus tapahtui keskellä koulupäivää, mutta onneksi ympärilläni oli ihania ihmisiä, jotka saivat taottua päähäni ajatusta, että kaikki ei Heidi nyt oo ihan ookoo.

Suurin syy kaikkeen romahteluun ja pahaan oloon on ollut osaltaan koulu, osaltaan sitten muut jutut. Koulussa on ollut huima määrä uutta opittavaa, tehtäviä, tenttejä ja päivämääriä, joten nosta korkealle niille hattua, jotka esim. luokaltani selviytyvät tästä kaikesta ilman sen suurempia stressireaktioita. Itselle voin nostaa ainoastaan siinä suhteessa hattua, että hyväksyn sen, että nyt en jaksa. Olen nyt kolmatta viikkoa sairaslomalla koulusta ja koko ensisyksyn ja tämän kevään suunitelat menevät totaalisesti uusiksi. Jatko-opintohaaveet yliopistossa kariutuivat, samoin haaveet kesätöistä ja valmistumisesta.

Kova kolaus itselle, mutta pikkuhiljaa olen oppinut kypsyttelemään sitä ajatusta, että what if everything was meant to be like this? Mitä jos onkin tarkoitettu, että en valmistukaan juuri nyt? Mitä jos yleisestikin on vain parempi näin?