Kun masennus lamaannuttaa

Tänään päivällä mä tajusin, kuinka pohjalla on vaihteen vuoksi ollut viimeisen kuukauden aikana. Mä tajusin sen rajun vaihtelun mun olossa ja jaksamisessa, mitä se oli kuukausi sitten ja mitä se on tällähetkellä.  

Reilu kuukausi sitten mulla piti loppua sairausloma, menin ihan tavallisesti poliklinikkakäynnille, ja ajattelin, että työthän sitä taas parin päivän päästä alkaa, tavallaan aika jees vaikka pelottaa aika paljon, miten oma jaksaminen kestää sitä härdelliä. No, aikalailla pän kasvoja tuli ilmoitus, että seuraavana olisi lähtö päivystykseen ja sieltä lähetteellä psykiatriselle osastolle.

Siinä hetkessä, parin viikon osastolla olon jälkeen mä jotenkin havahduin, että mun elämä ei voi jatkua näin. Kämppä kuin kaaos, jonne ei kehtaa viedä ketään, ainoa asia mistä saa jonkinlaista hyvää oloa on salitreeni, josta tuli jonkin sortin pakollisuus, että sain edes josain sitä hyvää oloa, hirveästi esittämistä, feikkihymyä ja kaiken olevan okei-kertomista jopa niille kaikkein lähimmille, jotta huoli ei vaan heräisi. Mä en nukkunut tai sitten vaan lahnasin päivät pitkät sängynpohjalla. Että vähän kiiltokuvapintaa karumpi totuus. 

Tottakai mua harmitti, että nää kesäkelit menee max 20min ulkoilulla per päivä, yksin kyhnöttäen huoneessa, mutta mä tiesin, että jos mä haluan oikeesti palata normaaliin elämään, olla pian 21 vuotiaana jonkinlaisessa kuosissa, niin mun on vaan siedettävä ja kestettävä. Nahkeaa se olikin, neflix ja viaplay suuressa kulutuksessa, sairaalan käytävät ja kanttiinin Tazza-kaakao tuli tutuksi, osaston säännöllinen rutiini ja aivan mielenkiintoinen sairaalaruoa, jonka johdosta nlkä oli kokoajan läsnä (terkuin -3,5kg noin viikossa)..

Mä tosiaan ehdin kuukauden päivät osastolla viettää, ja mä koen että sain sieltä itselleni aivan huikeasti uusia voimavaroja, keinoja ja apuja mun arkeen sekä jollain tavalla opin asioita tai ainakin sain asioita kehittymään parempaan suuntaan. Mä opin pikkuhiljaa hyväksymään itteni ja oireiluni tän sairauden kanssa, oppinut puhumaan siitä, olemaan enemmän oma ihanakamala itteni ilman mitään kiiltokuvapintaa. 

Mulla on nyt todella paljon aikaa jatkaa näiden uusien jutujen kehittämistä, kuntoutua, levätä, tehdä sellaisia juttuja, mistä nautin, petrata ystävänäsiskonatyttärenäkummityttönälapsenlapsena olemista ja nauttia tästä ihanasta Suomen kesästä! Aattelin kanssa tsempata tän blogin kanssa, nyt kun syksyn lopulle on sairaslomalepoja.

Kirjoitin tuossa alussa siitä että tajusin kuinka pohjalla sitä on ollut. "No mistä?" Mä siivosin. Mä tiskasin. Mä lajittelin pyykit. Mä laitoin ruokaa. Kaikki nämä ilman vetkuttelua ja ahdistuksen tunnetta. Ja tuntuu muuten aika hemmetin hyvältä.