Lupa näkyä 2017

En tiedä tiesitkö juuri sinä, että tänään 23.5. on valtakunnallinen Lupa näkyä- päivä. Lupa näkyä- päivänä haastetaan itse itseämme rikkomaan sisällään omassa itsessään  niitä rajoja, joiden sisällä on elänyt, vaikka sydän sanoisikin aivan toisin. Lupa näkyä- päivälle on julkaistu neljä ohjeennuoraa, jotka haluan ehdottomasti teille julkaista, ja hieman kommentoida niitä oman elämäni kautta. 

1) Tuo näkyville kauneutesi

Kanna kehoasi ylpeästi ihmisten edessä, koska se on kaunis juuri sellaisena kuin se on. Uskalla pukeutua juuri sellaisiin vaatteisiin ja asusteisiin, jotka tuovat sinulle iloa.

2) Tuo näkyville taitosi ja lahjasi

Uskalla tuoda esille asiat, joissa olet hyvä ja mitä osaat. Nykyisellä verkon aikakaudella jokainen voi vaikka julkaista saman tien luovat tuotoksensa. Tai jos olet aina halunnut harrastaa jotain, joka tuo sinulle iloa, anna mennä. Sinun ei tarvitse olla hyvä, pääasia että itse nautit.

3) Tuo näkyville mielipiteesi

Ole rohkeasti sitä mieltä, mitä sydämesi sanoo. Uskalla olla eri mieltä kuin muut ja kulkea polkua, joka tekee juuri sinut onnelliseksi.

4) Tuo näkyville sisimpäsi

Tämä on haastavin näkyväksi tulemisen laji, sillä sisimpäämme olemme piilottaneet kaikki ne kipeät tunteet ja asiat joiden esiin tuominen asettaa meidät todella haavoittuvaiseksi. Mutta kun uskallat tuoda päivänvaloon niin syvät toiveesi ja tarpeesi kuin mörkösi, huomaat pian että itsesi hyväksyminen ja yhteys muihin ihmisiin alkaa vahvistua ja kasvaa.

Ennen pikkukylässä asuessa, oli vaikea yrittää tuoda esille omaa kauneutta ja sitä mitä haluaisi olla, sillä tuntuu, että sen jälkeen sait kohdata hyvinkin pitkiä katseita koulutovereilta, kuiskintaa ja naurua. Hameet, mekot, korkkarit, ei mitään mahdollisuutta, jollei omista oikeasti sellaista luonnetta, että kestää edellä mainitut jutut. Nyt Jyväskyläläistyttyäni kolme vuotta takaperin, olen saanut hengähtää noista kahleista. Kukaan ei edes katso mun perään jos liihotan kaupungilla mekko päällä kolmenkympin pakkasilla, koska en ole silloin yhtään sen erilaisempi kuin muutkaan. Yksi toinen syy tähän oman ulkoasun esilletuomisvaikeuteen on ollut ilman muuta se, että olen aina ollut se luokan isokokoisin tyttö, ja muistan monesti päiväkirjaan kirjoittaneeni pitkät litaniat manauksia siitä, miksi koon pitää olla se mittari siihen, mitä saan pukea päälle, ja miten muut minua sen perusteella arvostelevat. En tiedä sitten, onko tämä osittain vain oman pääni sisäistä puhetta ja osittain ulkopuolelta tulevaa painostusta, mutta olen ollut aina asiasta vaivaantunut. 

Omien taitojen ja lahjojen näkyville tuominen on ainakin itselle hirmu hankalaa, sillä jotenkin on vaan niin paljon helpompi piilottaa ja vähätellä niitä omia taitoja. Kirjoitin muutama postaus takaperin kiitollisuudesta, ja jotenkin tuntuu, että tähän omien taitojen näkyville tuomiseen pätee sama juttu, kuin omista kiitollisuuden kohteista kertomiseen. Niitä vähätellään, ja ajatellaan, että "ne ovat aivan liian pieniä taitoja edes kerrottavaksi" tai "ovatko ne edes mitään taitoja". Ennen kuntosaleiluharrastuksen aloittamista, olin hyvin epäileväinen sitä kohtaan, sovinko sinne timmejen mimmejen joukkoon, mutta nyt loppujen lopuksi vaan huvittaa tuo entinen ajattelutapa; jokaisella meistä on omat syymme ja tavoitteemma miksi sitä rautaa käymme pumppailemassa, eikä kukaan siellä arvostele sitä, mitä toinen tekee. 

Mulla on ollut todella pitkään sellainen "ihan sama" ja "emmä tiiä"-vaihe, voi olla, että kuulostaa tutulta. En uskaltanut sanoa omia mielipiteitäni, koska pelkäsin, että niille nauretaan tai ne tyrmätään rajusti. Myös lapsuudesta on negatiivisempia muistoja, jotka ovat jatkuneet näillekin vuosille asti ja niiden vaikutus on varmasti myös osana tätä emmätiiä-vaihetta. Mutta sairaala-aikana, ysiluokan tienoilla sille tuli stoppi. En saanut sanoa sitä emmä tiiä- tai ihan sama-vaihtoehtoa, vaan mun piti sanoa se, miltä minusta juuri silloin tuntui, eikä kukaan koskaan tai ikinä silloin minulle mielipiteistäni nauramaan. Jotenkin tuona pitkänä jaksona opin päästämään irti siitä, että asiat eivät ikinä ole ihan sama. 

Viimeinen, vaikein ja syvällisin, eikös se niin vähän mene? Olen muutaman kerran kuullut puhetta siitä, miten avoin olen kertoessani elämän suurista möröistäni, mutta itse koen sen ainakin kuuntelevalle henkilölle suurena luottamuksen osoituksena, kun avaan suutani niistä oikeasti vaikeista ja mustista asioista. Haluan olla mahdollisimman avoin läheisilleni mielialavaihteluistani, kertoa asioista ja mieltä painavista jutuista ja menneisyydestäni. En tietenkään tee tätä jokaiselle, joka mun kanssa jotain tekee, vaan niille, joille koen tiedosta olevan jotain hyötyä, tai apua kun he ovat seurassani. Näistä möröistä puhuminen tekee yleensä sekä minut että vastapuolen vaivaantuneeksi, mutta loppujen lopuksi (ainakin itsellä) helpottaa, ja tuntuu jopa ihan hyvältä, että niistä vaikeuksista saa puhuttua jollekkin, ja toivottavasti kuunteleva henkilö osaa ottaa jonkinlaista ohjetta ja ajattelua puheistani. Allekirjoitan aivan täysin neljännen ohjeennuoran: kun uskaltaa tuoda päivänvaloon syviä toiveita ja mörköjä, niin itsensä hyväksyntä ja yhteys muihin ihmisiin kasvaa. 

Lupa näkyä- päivän ohjeennuorat eivät ole ainostaan tälle päivälle, vaan näitä juttuja on hyvä yrittää ottaa käyttöön pikkuhiljaa omaan elämään myös muillekkin päiville. 

Antakaa itsenne näkyä! ♥