Ihastunut ja haavoittunut?

Miten vaikealta voikaan tuntua olo, kun puristaa ja puristaa, samalla jollain kierolla tavalla tuntuu hyvältä, kun taas tavallaan haluaisi vaan itkeä itsensä aina uneen? Tiiättekö mistä vaaleanpunaisesta puhun? Ihastumisesta.

Oon aiemminkin kertoillut teille mun rakkausjuttuja ja ajatuksia (Mitä jos mä oonkin aina yksin, Paljon ihastumisesta ja vähän rakkaudesta). Toi ensimmäinen linkitys on ehkä vähän negatiivinen ja katsottu siltä yksinäisyyden kantilta, kun taas jälkimmäinen on 1,5vuotta nuoremman Heidin kirjoittama, ja joka on sen jälkeen kokenut ekat pusut ja aidoimmat ihastukset, pahimmat itkut ja ahdistukset kaksilahkeisista.

En tiiä millaisia te ootte kun ootte oikeesti tykästyneitä johonkin henkilöön. Siis oikeen kunnolla. Mutta mä oon varmasti mun lähimpien ihmisten mielestä tosi raivostuttava, tai ainakin niiden mielestä, ketkä tietävät asiasta. Ensin oon kuin naatalin aurinko, seuraavana saatan itkeä vollottaa ja pohtia kaiken maailman teorioita jostan viestistä. Sitten kun asia selviää, oon taas yhtä hymyä ja onnea. Illat on pahimipia, kun on yksin mun ajatusten kanssa, mitä se toinen tekee just nyt, onko se yksin, vai mitä. Mä tiiän, oon kamala, kun mietin tollalalailla, vähän ehkä mustasukkaisesti.

Kun mä oon ihastunut/tykästynyt johonkin ihmiseen kunnolla, niin musta tuntuu, että mä hehkutan sitä, kuuntelen kaikkia sanoituksiltaan rakkauteen liittyviä kappaleita, mun olotilat vaihtelee tosi vahvasti (toki ne vaihtelee muutenkin rajusti, mutta ihastumiseen liittyen), oon välillä tosi peloissani, mutta välillä tosi huojentunut.

Miksi mä pelkään? Mä oon kokenut tosi paljon negatiivista tältä suunnalta elämässä, ja pelkään että ne toistuu uudelleen ja uudelleen. Pahin on ehkä kun ollaan puhuttu että seurusteltaisiin, mutta halutaan vielä enemmän puhua ja tavata. Seuraavana päivänä tää ihastuksen tunteen kohde on menossa juhlimaan. Sunnuntaina hän lipsauttaa että oli ollut vähän villimpää menoa naispuolisen kaverin kanssa, silleen naureskellen. Tuntui aika pahalta, vaikkei oltu sovittu mitään pelisääntöjä. Olin ollut sitä ennenkin tosi jännittynyt, että mitä jos jotain käy, mutta tuon jälkeen oon ollut entistä haavoittuvaisempi. 

Mä aloin tässä miettimään, että tälleen +18vee en oo olut tykästynyt kuin kerran lyhyesti ja pikkuisesti sellaiseen henkilöön joka asuu samalla paikkakunnalla mun kanssa. Mä en osaa tutustua ihmisiin kasvotusten, vaan tuntuu että mun on pakko viestittää heidän kanssaan jollain tavalla ensin, että saan annettua heille täysin oikean kuvan musta, koska en tosiaankaan osaa olla heti aito oma itseni.. Toki se on tosi ristiriitaista, että tavallaan pelkää tutustua ihmiseen face-to-face, vaikka on ihmisläheisellä alalla töissä, puhelias ja sosiaalinen.


Tällaisia ajatuksia, omalla tavallaan ajankohtaisia ajatuksia tälläerää, kertokaa te mulle millaisia te ootte kun ihastutte :) <3