" Nyt vaan otat asiat rennommin, teet asiat tosissas, mutta et kuitenkaan liian tosissas."
- Iskä-
Mä löysin tällaisen aloitellun postauksen aiheesta armollisuus. Olin ehtinyt kirjoittamaan vaan tuon ensimmäisen lainauksen, minkä iskä mulle abautrallaa vuosi sitten sanoi, kun olin saikulla ekan kerran. Jotenkin tämä armollisuuus-aihe on taas mulle ajankohtainen ja ns. päällä.
Silloin kun ihmisellä on monta rautaa tulessa, sitä helposti unohtaa sen jaksamiseen liittyvän tärkeimmän pointin, levon. Mä oon maaliskuusta asti painanut ihan hitosti töitä, treeniä, pyrkinyt ylläpitämään mun ihmisuhteita ja omaa henkistä hyvinvointia. No, enhän mä sitä rulijanssia jaksanut. Mä en selkeestikkään oppinut siitä viime kerrasta, vaan haalin taas korkeita tavoitteita, enkä osannut olla itselleni ollenkaan armollinen ja tyytyä astetta vähempään.
Jotkut meistä ihmisistä on ihan selkeästi rakennettu siten, että tarvitaan sitä tekemistä, ja jos sen tekemisen/suunnnitellun jutun aloittaa, niin se on pakko tehdä täysillä, tai sitten ei ollenkaan. Mä oon just tällainen. Työt/koulu on suoritettava satasella, haaveena ja toiveena se, että onnistutaan parhaalla mahdollisella tavalla tai arvosanalla. Treeneissä ei uskalla ottaa rennosti tai kevyillä viikoilla koska pelkään, että mun kehitys katkeaa, vaikka todellakin teoriassa tiedostan että se ei tosiaankaan mene niin. Ihmissuhteissa taas haluan olla jokaiselle mukava, kiltti ja ihana, vaikka todellisuudessa saattaisin haluta toimia ihan jollain muulla tavalla.
Sitten kun näillä edellä mainituilla asioilla täytetään se oma jaksaminen ja aika, ei sille oman henkisen hyvinvoinnin ylläpidolle ja hoivaamiselle jää jaksamista tai aikaa. Ja se on todella todella huono homma. Kuitenkin henkinen jaksaminen on ihan hiton tärkeää, että sä pääset aamulla sen kellon soittaessa edes ylös. Jos henkinen jaksaminen on todella huonona, vaikeentuu myös fyysinen jaksaminen, koska oikeastaan kaikki mitä me aletaan tekemään, lähtee sieltä omien korvien välistä ja kun on liian väsynyt henkisesti, niin ei sitä jaksa.
Just nyt mulla on omasta mielestäni ihan ookoo tilanne, toki tässä otettava huomioon se oma sokaistuminen, mutta tavallaan liikutaan siellä kuilun reunalla, toisella puolella balanssi ja siellä toisella puolella jaksamattomuus. Mä oon yrittänyt muuttaa just liikkumista, mahdollisia opiskeluita ja ihmissuhteita mun voimavaroiksi. Kerään niiden avulla sellaista hyvää oloa ja jaksamista mun arkeen, kunhan teen niitä sillälailla, armollisesti.
Mä toivon, että jos just sulla on samanlaisia riittämättömyyden tunteita, niin pysähdy hetkeksi, ja mieti sitä, että miks mä en muka riitä? Kuinka paljon enemmän mun tarvitsisi muka tehdä, että mä riittäisin? Kumpi on tärkeämpi: kuluttaa itsensä totaalisen loppuun pitkäksi ajaksi vai oppia olemaan armollinen itselleen?
Silloin kun ihmisellä on monta rautaa tulessa, sitä helposti unohtaa sen jaksamiseen liittyvän tärkeimmän pointin, levon. Mä oon maaliskuusta asti painanut ihan hitosti töitä, treeniä, pyrkinyt ylläpitämään mun ihmisuhteita ja omaa henkistä hyvinvointia. No, enhän mä sitä rulijanssia jaksanut. Mä en selkeestikkään oppinut siitä viime kerrasta, vaan haalin taas korkeita tavoitteita, enkä osannut olla itselleni ollenkaan armollinen ja tyytyä astetta vähempään.
Jotkut meistä ihmisistä on ihan selkeästi rakennettu siten, että tarvitaan sitä tekemistä, ja jos sen tekemisen/suunnnitellun jutun aloittaa, niin se on pakko tehdä täysillä, tai sitten ei ollenkaan. Mä oon just tällainen. Työt/koulu on suoritettava satasella, haaveena ja toiveena se, että onnistutaan parhaalla mahdollisella tavalla tai arvosanalla. Treeneissä ei uskalla ottaa rennosti tai kevyillä viikoilla koska pelkään, että mun kehitys katkeaa, vaikka todellakin teoriassa tiedostan että se ei tosiaankaan mene niin. Ihmissuhteissa taas haluan olla jokaiselle mukava, kiltti ja ihana, vaikka todellisuudessa saattaisin haluta toimia ihan jollain muulla tavalla.
Sitten kun näillä edellä mainituilla asioilla täytetään se oma jaksaminen ja aika, ei sille oman henkisen hyvinvoinnin ylläpidolle ja hoivaamiselle jää jaksamista tai aikaa. Ja se on todella todella huono homma. Kuitenkin henkinen jaksaminen on ihan hiton tärkeää, että sä pääset aamulla sen kellon soittaessa edes ylös. Jos henkinen jaksaminen on todella huonona, vaikeentuu myös fyysinen jaksaminen, koska oikeastaan kaikki mitä me aletaan tekemään, lähtee sieltä omien korvien välistä ja kun on liian väsynyt henkisesti, niin ei sitä jaksa.
Just nyt mulla on omasta mielestäni ihan ookoo tilanne, toki tässä otettava huomioon se oma sokaistuminen, mutta tavallaan liikutaan siellä kuilun reunalla, toisella puolella balanssi ja siellä toisella puolella jaksamattomuus. Mä oon yrittänyt muuttaa just liikkumista, mahdollisia opiskeluita ja ihmissuhteita mun voimavaroiksi. Kerään niiden avulla sellaista hyvää oloa ja jaksamista mun arkeen, kunhan teen niitä sillälailla, armollisesti.
Mä toivon, että jos just sulla on samanlaisia riittämättömyyden tunteita, niin pysähdy hetkeksi, ja mieti sitä, että miks mä en muka riitä? Kuinka paljon enemmän mun tarvitsisi muka tehdä, että mä riittäisin? Kumpi on tärkeämpi: kuluttaa itsensä totaalisen loppuun pitkäksi ajaksi vai oppia olemaan armollinen itselleen?
Mut mä haluun sua ymmärtää
ja harmi ettei suhun oo käyttöohjetta,
niin monimutkaista on sun mieltäsi selvittää,
mut haluun taakkaas keventää
- Stig - Korjaan sut -
Niin tuttuja fiiliksiä tän kuluneen vuoden ajalta! Ihan oisin voinnu kirjoittaa itsekin näin! Nyt mun isoimmat stressin aiheet ovat onneksi ohi, niin tajuaa miten kamalan rankkaa on ollut! Ois oikeesti ihan suoer tärkeetä ottaa välill rennosti eikä stressata niin paljon! :)
VastaaPoistaNiinhän se on, että useimmiten kun se stressin aika on ohitse, niin vasta tajuaa kuinka väsynyt on ollut. Mut mä uskon että sitä pikkuhiljaa oppii että mitä tehdä ettei se stressi nouse niin suureksi :)
Poista